Valkoinen lumimyrsky peittää tiheästi taigametsän nurkan Rovaniemen ulkopuolella Suomessa ja muuttaa kaikki tiet umpikujiksi. Purevassa 30 asteen pakkasessa 72-vuotias leskimies Juhani tarkistaa uutterasti automaattista säätiedotusasemaa, joka sijaitsee lähes kahden kilometrin päässä hänen varastostaan. Viiden vuoden ajan, vaimonsa poismenosta lähtien, hän on tottunut yksinäisyyteen, ja hänen ainoat seuralaisensa ovat rätisevä radio ja kuuma musta kahvi. Juhani ei tiedä lainkaan, että hänen hitaat askeleensa sinä iltapäivänä ovat suuntaamassa suoraan kohti maakaivantoa, jonka puuterilumi peittää täysin – kuolettava ansa, joka voi niellä kenellá tahansa, joka putoaa sinne.
Mutta ennen kuin hänen kenkänsä ehtivät astua tuolle kuolemanloukulle, valkoinen hahmo kuin lumivaippaan sulautuneena syöksyy yhtäkkiä esiin kuivien koivujen pensaasta. Se on luiseva naali, jonka korvasta on palanen pois, ja sen paksu turkis on jään peitossa. Kettu ei pakene eikä osoita luonnonvaraisten eläinten tavoin pelkoa ihmisiä kohtaan. Sen sijaan se nostaa päänsä korkealle, päästää teräviä, lyhyitä haukahduksia ja raapii maata kiivaasti lumessa vain kolmen askeen päässä Juhanista. Juhani pysähtyy, rypistää kulmiaan katsellessaan pientä olentoa, joka yrittää herättää hänen huomionsa. Hän luulee ketun etsivän ruokaa ja ojentaa kätensä takkinsa taskuun aikeenaan ottaa kuiva leivänpala. Kettu ei kuitenkaan tulekaan lähemmäksi saamaan syötävää, vaan kääntyy takaisin ja juoksee muutaman metrin taaksepäin pysähtyen katsomaan häntä tarkkaavaisesti ikään kuin viittilöiden seuraamaan itseään. Tuuli ulvoo vanhojen mäntyjen latvoissa, ja hetkeksi katsahdus ketun kirkkaisiin, kiireettömiin silmiin saa Juhanin mieleen hiipimään epävarmuuden tunteen. Hän päättää olla astumatta vanhalle reitilleen vaan kääntyy toiseen suuntaan ja kävelee hitaasti hämärän valkoisen myrskyn keskellä olevan vaalean hahmon perässä.
Vain sekuntia myöhemmin kuuluu vaimea jysähdys suoraan sen paikan alta, jonne Juhani oli vähällä astua. Lumipinta romahtaa odottamattomasti ja paljastaa syvän kuilun, jossa terävät oksat ja jäinen vesi virtaavat vuolaasti. Ilman ketun varoitusta hän olisi pudonnut autioitumisen ja täydellisen yksinäisyyden täyttämään syvyyteen purevassa pakkasessa. Juhani seisoo liikkumattomana hämmästyneenä, vanhat kädet vapisten nojaten viereiseen puuhun tajutessaan, miten hiuksenhieno raja elämän ja kuoleman välillä juuri ylitettiin. Kun hän kääntyy katsomaan pientä pelastajaansa, naali seisoo jo kauempana ja sen pörröinen häntä on kietoutunut kehon suojaksi. Se ei poistu heti, vaan odottaa kärsivällisesti, kunnes Juhani kääntyy turvalliselle reitille kohti puutalon himmeää keltaista valoa.
Palatessaan kotiin kylmyys tarttuu edelleen hänen jäykkiin käsiinsä, mutta Juhanin rinnassa lämmittää outo tunne. Hän raottaa puuovea, asettaa pienen lohipalasen – hänen vähäisen iltapalansa – kuistille ja tarkkailee raotetun oven takaa. Muutaman minuutin kuluttua valkoinen hahmo ilmestyy varovasti paikalle. Kettu syö varovasti, vilkaisten välillä pienen lasioven läpi, jossa vanhan miehen lempeät silmät katsovat sitä syvällä kiitollisuudella. Sinä yönä ulkona riehuva lumimyrsky katkoo yhä oksia, mutta pohjoisen pienessä talossa yksinäisyys väistyy ja antaa tilaa hiljaiselle ja lämpimälle läsnäololle. Siitä päivästä lähtien pikku ketusta tulee tuttu vieras joka ilta auringonlaskun aikaan, lempeänä muistutuksena siitä, että kylmimmässäkin lumisessa erämaassa on aina lempeyttä ja myötätuntoa, jotka pelastavat toistensa elämää.
Elämä säilyy toisinaan pienimpien villien jalkojen kautta, jotta ymmärtäisimme hyvyyden…
