Tuuli puhaltaa Lapissa, Suomessa, syvän valkoisen lumen peittämän havumetsän syleilyssä sijaitsevan pienen puutalon kaksinkertaisten ikkunoiden läpi tuoden mukanaan viiltävän, 45 asteen pakkasen. 72-vuotiaalle Mikko-vaaralle tämä talvi ei ole ankara pelkästään sään vuoksi, vaan myös siksi, että hän on jäänyt yksin elämänkumppaninsa kuoltua edellisenä syksynä. Talo tuntuu valtavan autiolta, eikä takassa rätisevän puun loiske pysty täyttämään tyhjiötä miehen sydämessä, joka on tottunut perheen vilkkaaseen elämään. Hänen ainoa kumppaninsa näiden valkoisten kuukausien keskellä on Niila, neljäntoista vuoden ikään ehtinyt vanha poro, jonka harmaanruskeassa, paksussa turkissa on kuonon ympärillä jo valkoisia säikeitä.
Niila ei ole tavallinen kotieläin, vaan vainajaisisän perintö, aito saamelaisten poromies. Nuoruusvuosinaan Niila oli ollut voimakas johtajaporo, joka johdatti lauman metrien paksuisen lumen läpi talvivaelluksilla. Mutta nyt sen laihat jalat ovat väsyneet, nivelet pitävät narisevaa ääntä jokaisella liikkeellä, ja ennen niin ylpeistä sarvista on jäljellä vain lyhyt tynkä monen vuoden takaisen yhteentörmäyksen vuoksi. Usein sanotaan, että vanhat porot ovat hiljaisia olentoja, jotka vain syövät Jäkälää ja katsovat hiljaisina elämän kulkua, mutta Mikko näkee Niilan tummissa, vetisissä silmissä hämmästyttävän syvän ymmärryksen. Joka iltapäivä, kun jadenvihreä iltahämärä sammuu kello kolmelta ja arktinen ikuinen yö laskeutuu, Mikko istuu talon kuistilla, sytyttää pienen teekupillisen, ojentaa kätensä silittämään Niilan paksua kaulaa ja kuiskailee päättymättömiä tarinoita menneisyydestä. Poro seisoo hiljaa kuin synkkä puupatsas, musta kuono puhaltaa sakeita valkoisia höyryjä kylmään ilmaan, kuunnellen kaviontarkasti kaiken sen kärsivällisyyden voimalla, mitä ankarasta luonnosta selviytyneellä olennolla on.
Tuo hiljainen rauha särkyy äkillisesti kohtalokkona tiistai-iltapäivänä, kun Lapin taivas muuttuu kummallisen sinkinharmaaksi ja myrskytuulet alkavat ulvoa pohjoisesta. Vuosikymmenen rajuin lumimyrsky iskee Rovaniemen alueelle, tuoden mukanaan valtavan lumimäärän, joka hautoo kaikki polut ja lamauttaa viestintäjärjestelmät täysin. Mikko, jolla on tapana tarkistaa navetta ennen illan tuloa, on pukenut ylleen paksun poronnahkaisen takin, kietonut villahuivin kaulaansa ja astunut ulos aavistamatta, että se on päätös, joka melkein maksaa hänen henkensä. Vain kymmenen metrin päässä kuistista äkillinen pyörremyrsky lakaisee maata uskomattomalla nopeudella, lakaisten Myrskylampun hänen kädestään ja pyyhkien näkyvyyden valkoiseen sumuun. Kymmenien asteiden pakkanen jäädyttää heti hengityksen, puristaa rintaa, ja tunnottomat jalat eivät enää tottele reidenkorkuisessa hangessa. Epätoivoisessa yrityksessään löytää tie takaisin olohuoneen ikkunan heikkoon valoon hän kompastuu ja putoaa syvään, lumen peittämään ojaan navetan takana, missä kivet ja kuivat oksat muodostavat kuolettavan ansan. Voimakas kaatuminen saa hänen kylkensä iskeytymään kovaan kiveen, toinen sijoiltaan mennyt käsi riippuu kivuliaana, ja lumi alkaa sortua ylhäältä päin peittäen nopeasti hänen ruumiinsa puoliväliin asti. Myrskyn kuurojen korvia huumaavan kohinan keskellä Mikon tietoisuus hiipuu, pureva kylmyys imeytyy jokaiseen verisuoneen, ja luovuttava ajatus hiipii vanhuksen mieleen hänen tajutessaan, ettei kukaan voi kuulla hänen heikkoa avunhuutoaan tässä erämaassa.
Mutta aivan tuona epätoivoisimpana hetkenä matala, kajahtava ja voimakas ääni katkaisee myrskyn ulvonnan. Se on johtajaporolle tyypillinen tuttu kutsu – kurkun syvyyksistä lähtevä kähisevä ja pitenevä ulina, jota Niila ei ole päästänyt sen päivän jälkeen, kun se tuotiin eläkkeelle työpajaan. Navetassa, vaikka tuuli lyö löysää puuovea, Niila näyttää haistaneen vanhan isäntänsä poissaolon ja kuolettavan vaaran. Voimakkaan vaistomaisen voiman turvin, joka tuntui hiipuneen iän myötä, poro iskee koko kehonsa painollaan navetan oveen, kunnes lahonnut rautasalpa ponnahtaa auki. Se syöksyy suoraan valkoiseen yöhön epäröimättä partaveitsenterävien lumihiutaleiden iskiessä kasvoihin. Pitkät korvat liikkuvat lakkaamatta suunnistamiseksi sakeassa tilassa, ja herkkä kuono tavoittaa Mikon tutun hien ja piipun tupakan tuoksun.
Niila liikkuu vaikeasti paksun lumen halki, terävät sorkat raapivat kovaa maata, kunnes se pysähtyy syvän ojan reunalle, missä Mikko makaa liikkumattomana valkoisen lumen alla. Nähdessään miehen sinertävän käden kohoavan heikosti poro ei epäröi tai pelkää vaaraa. Se laskee kaksi etujalkaansa maahan, käyttää kuonoaan ja katkonaista sarveaan raivatakseen kiivaasti raskaita lumimassoja vanhuksen rinnan päältä. Jokainen raivausliike tapahtuu hengenahdistukseen saakka kiireellä, huolimatta sorkista valuvan veren värjätessä lumen punaiseksi. Kun Mikon kalpeat kasvot ja suljetut silmät tulevat esiin, Niila kumartuu alas, painaa lämpimän kuononsa tiukasti hänen poskeensa ja päästää jatkuvasti kiirehtiviä valitusääniä ikään kuin kutsuen rakasta isäntäänsä. Eläimen lämmin hengitys ja yön halkaiseva ääni herättävät Mikon mielen viimeisen sammuvan tietoisuuden. Kooten viimeiset rippeet voimistaan hän ojentaa ehjän kätensä tarttuakseen tiukasti Niilan lyhyeen sarveenhaaraan. Poikkeuksellisella ponnistuksella, joka ylittää vanhan eläimen biologiset rajat, Niila kiskoo kehonsa voimalla Mikon raskaan ruumiin ylös ojan suulta, suojaa sitten kärsivällisesti vartalollaan kovaa tuulta ja johdattaa miehen horjuvat askeleet lyhyen matkan valaistulle kuistille, ennen kuin lumimyrsky nielaisee heidät täysin.
Seuraavana aamuna, kun ensimmäiset talven vaaleankeltaiset auringonsäteet tunkeutuvat paksun pilvikerroksen läpi ja valaisevat pienen Lapin kylän, paikallinen pelastuspartio löytää Mikon talon melkein täysin lumen peittämänä. Kun he murtautuvat sisään ovea avaamalla, heidän silmiinsä avautuu syvästi koskettava näky: Mikko makaa käpertyneenä lämpimän takan ääreen, paksun peiton peittämänä, ja poro Niila lepää päänsä maton reunalla, turkki märkänä jäästä ja etujaloissa yhä verisiä haavoja myrskyn taistelusta. Mikko, vaikka hänen äänensä on heikko ja kädet yhä sidottuina, ei pysty pidättämään kyyneliä rypistyneillä poskillaan kertoessaan eilisillan tarinaa naapureille äärettömällä kunnioituksella nelijalkaista ystäväänsä kohtaan. Siitä päivästä lähtien Niilasta ei tule pelkkää lemmikkiä tai menneisyyden perintöä, vaan elämän, ehdottoman uskollisuuden ja ihmisen ja pohjoisen luonnon välisen ihmeellisen yhteyden symboli. Pienen puutalon rauhallisessa tilassa, höyryävän teekupin äärellä kylmän talven keskellä, Mikon syvä kiitollinen katse vanhalle porolle iltahämärän laskeutuessa on kaunein vastaus rakkaudelle, joka ei kaipaa sanoja.
Vilpitön rakkaus ja rohkea uskollisuus voivat voittaa luonnon ja ajan ankarimmatkin vaikeudet.
