Pohjoistuuli ulvoi rajusti yli valkeiden, lumen peittamien vanhojen mäntymetsien pienessä kylässä, joka sijaitsi syvällä Lapissa, Suomessa. Juhani, seitsemänkymmenettäensimmäistä ikävuottaan käyvä metsästäjä, istui hiljaa hiipuvien hiilien äärellä takan vieressä katseensa sameana tuijottaen umpijäässä olevaa ikkunaa. Vaimonsa kuoleman jälkeen puutalosta oli tullut aution kylmä, ja hänen elämänsä pyöri nyt vain lyhyiden hämärän hetkien ja Suomen talven viiltävän kylmyyden ympärillä. Juhani oli aina ollut yksinäinen, jyrkkä ja muusta maailmasta eristäytynyt mies, kunnes eräänä viikonlopun iltana vuosikymmenen rajuin lumimyrsky alkoi pauhuta yli kumpuilevien vaarojen.
Aivan kuistin ulkopuolella pieni, laiha ja lähes uupunut olento kyyhötti tiiviisti paksun lumivaipan alla. Se oli naali, jonka lumivalkoinen turkki oli nyt sotkuinen, mudan peitossa ja täynnä verestäviä haavoja, jotka se oli saanut sotkeuduttuaan pohjoisen metsän vanhaan piikkilanka-aitaan. Alun perin Juhani aikoi vain hätistää eläimen pois välttääkseen vaivat, mutta naalin tummien silmien anova, värisevä ja elämäntäyteinen katse sai hänen kätensä pysähtymään kesken liikkeen. Sen sijaan, että hän olisi iskenyt oven kiinni, vanha mies astui hitaasti ulos, irrotti varovasti eläimen jalkaan tiukasti takertuneet terävät piikkilangat, kääri sen vanhaan villahuiviin ja kantoi sisään taloon.
Pieni naali, jolle Juhani antoi nimeksi Pyry, osoittautui ensimmäisinä päivinä äärimmäisen varovaiseksi ja pelokkaaksi. Se kieltäytyi kaikista herkkupaloista, joita hän asetti sen eteen, ja makasi vain kippurassa takan lähellä olevalla matolla korvat pystyssä kuunnellen jokaista pientä ääntä, joka kantautui ulkoa ulapalta ja autiosta metsästä. Juhani ei pakottanut sitä mihinkään, vaan syötti kärsivällisesti teelusikallisittain lämmintä vettä, asetti pienen lihakulhon sen lepopaikan viereen ja jutteli tutulla, matalalla ja tasaisella äänellään. Vähitellen puutalon lämpö ja vanhan isännän kärsivällisyys murensivat villieläimen puolustusmuurit. Pyry alkoi sallia Juhanin koskettaa pehmeää turkkiaan, ja pitkistä talvi-illoista tuli yhtäkkiä vähemmän yksinäisiä huoneen nurkasta kuuluvan tasaisen, lämpimän hengityksen ansiosta.
Mutta eräänä synkkänä keskiviikkoiltapäivänä, kun pakkanen oli laskenut kolmeenkymmeneen asteeseen pakkasen puolelle, Juhani päätti lähteä yksin pienen kirveen kanssa syvälle metsään etsimään kuivia polttopuita varautuakseen tulevaan kovaan pakkasjaksoon. Hän ei osannut odottaa, että vanhuuden tuoma voimien heikkeneminen ja syvä, upottava lumi tekisivät tutusta retkestä hengenvaarallisen ansan. Hänen kumartuessaan vetämään suurta puunrunkoa korkean kallionreunan alta, suuri lumimassa romahti yllättäen ja hautasi Juhanin kokonaan syvään lumikuoppaan. Samalla raskas männynoksa painui hänen rintansa päälle niin, ettei hän pystynyt liikkumaan tai hengittämään normaalisti. Puuduttava kylmyys alkoi hiipiä syvälle jokaiseen soluun, vanhan metsästäjän tajunta hämärtyi nopeasti laskeutuvan yön myötä, ja hän ajatteli mielessään tämän olevan hänen elämänsä viimeinen pysähdyspaikka keskellä tätä autiota erämaata.
Muutaman kilometrin päässä kotonaan Pyry ponnahti yhtäkkiä pystyyn, alkoi raapia kiivaasti suljettua puuovea ja päästi ilmoille kummallisia, ennen kokemattomia, teräviä ulvovia ääniä. Odottamatta, että Juhani avaisi oven kuten tavallisesti, kettu syöksyi suoraan pienen ikkunan särkyneen kulman läpi, jota mies ei ollut ehtinyt korjata, ja loikkasi ulkoilmaan valkoiseen yöhön ja raivoisasti pauhaavaan myrskytuuleen. Napa-alueen eläimen villi vaisto yhdistettynä näiden yhteisten kuukausien aikana lujittuneeseen näkymättömään siteeseen ohjasi Pyryä kulkemaan lumen peittämien puiden halki. Se ei juossut minnekin sattuu, vaan syöksyi suoraan syvän metsän suuntaan, jossa miehen tuttu tuokio oli vähitellen haihtumassa pakkaseen.
Kun paikallinen pelastusryhmä oli valmistautumassa vetäytymään liian ankaraksi käyneen sään vuoksi ilman toivoa kadonneen löytämisestä yöllä, he näkivät yhtäkkiä pienen, valkoisen hahmon hyppivän kiivaasti suurella lumikinoksella. Pyry haukkui ja kaivoi etutassuillaan hurjasti valkoista lunta, sen pieni ruumis vapisi, mutta se ei suostunut perääntymään tuumaakaan. Huomatessaan tilanteen epätavallisuuden pelastajat suuntasivat taskulamppunsa ja astuivat lähemmäs, ja järkyttyneenä he huomasivat vanhan Juhanin laihan käden kohoavan heikosti syvän lumen alta. He kiirehtivät lapioimaan ja kaivamaan paljain käsin, vetivät raskaan puunoksan pois ja nostivat tajuttoman miehen erikoisvarusteltuun moottorikelkkakärryyn saadakseen hänet ajoissa hoitoon ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Kolme päivää myöhemmin pienen kaupungin terveyskeskuksen lämpimässä potilashuoneessa Juhani avasi hitaasti silmänsä harvinaisen, vaalean auringonpaisteen osuessa sairaalan ikkunaan. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, eivät olleet valkoiset seinät tai lääketieteelliset laitteet, vaan valkoinen hahmo, joka makasi kiltteinä suoraan sängyn reunalla ja heilutti pörröistä häntäänsä iloisesti huomatessaan isännän liikkuvan. Lääkärit kertoivat, että pieni kettu oli kieltäytynyt poistumasta teho-osastolta edes tuuman verta kolmeen päivään, vaan se oli maannut uskollisena vartijana odottamassa tätä hetkeä. Juhani ojensi vapisevan kätensä silittääkseen varovasti Pyryn päälakea, ja lämmin, kyynel vierähti vanhan, kaiken menettäneeksi luulleen miehen ryppyiselle poskelle. Siitä päivästä lähtien metsänreunassa sijaitseva puutalo ei ollut enää koskaan yksinäinen, sillä he tiesivät, että vilpitön rak脸uus ja välittäminen voivat lämmittää inhimillisen elämän kaikkein jäätävimmätkin alueet.
Jokainen olento, joka astuu elämäämme, oli se kuinka pieni tai villi tahansa, saattaa joskus olla se pelastava liekki, joka auttaa meitä selviämään kohtalon yllättävimmistä myrskyistä.
