Kainuun autioiden vaarojen keskellä Suomessa, missä talvi on pitkä ja pimeä ja pakkanen voi jäädyttää hengityksen, eli naali, jonka turkki oli kellertävän harmaa ja rähjäinen ja joka vaelsi usein vanhan louhoksen ympäristöllä. Tämä pieni naali ei enää ollut villieläimille tyypillisen ketterä; sen toinen takajalka oli vammautunut aiemmassa kaivoskäytävän romahdusonnettomuudessa, mikä teki jokaisesta askeleesta tuskallisen taistelun jäisen lumen peittämää maata vastaan. Nälän ja yksinäisyyden hylkäämänä, luisevana ja kykenemättömänä metsästämään tehokkaasti kuten lajitoverinsa, se vain kaivoi sitkeästi kylmää lumikerrosta löytääkseen isompien eläinten jättämiä tähteitä. Vaikka nälkä oli uuvuttanut sen voimat ja sen surullinen katse oli täynnä varovaisuutta ihmisiä kohtaan, se pysytteli sitkeästi tällä alueella suostumatta siirtymään syvemmälle tiheään metsään.
kukaan ei tiennyt todellista syytä vammaisen naalin oudolle kiintymykselle autioituneeseen kaivokseen ennen erästä viikonloppuiltapäivää, jolloin nuori kaivostyöläinen Ilmari päätti jäädä tekemään loppuun viimeisen vuoronsa ennen pitkää lomaa. Ilmarin tarkastaessa syvällä kellarikerroksessa olevaa ilmanvaihtojärjestelmää pieni maanjäristys yllättäen tapahtui, mikä sai pääkäytävän romahtamaan täydellisesti ja tonnia kiviä ja betonia syöksyi alas tukkien jedin pakotien. Jumiin jääneenä kymmenien metrien syvyyteen ahtaassa tilassa, sähköjen katketessa kokonaan ja hapen käydessä vähiin hetki hetkeltä, Ilmari vajoamassa nopeasti paniikkiin, uupumukseen ja eksyneeseen tilaan. Hän huusi jatkuvasti apua epätoivoisesti, mutta autiolla alueella, jossa ei ollut ketään, hänen huutonsa vastasivat vain kylmiä ääniä elottomilta kallioseiniltä.
Ulkopuolella naali näytti olevan ainoa elävä olento, joka huomasi poikkeavuuden kuullessaan heikkoja koputusääniä, jotka tulivat romahtaneen kaivoksen pienestä railosta. Sen sijaan, että vammainen naali olisi paennut pelosta, se syöksyi heti sortumansuulle, käytti verisiä tassujaan raapien raivokkaasti terävää sepeliä laajentaakseen aukkoa huolimatta pahasti vaurioituneista kynsistään ja pakkasen aiheuttamasta kehon puutumisesta. Se päästi jatkuvasti kirkkaita, teräviä haukahduksia, jotka repivät korkean vuoriston seudun hiljaisen yön, välittäen sitkeästi signaalia paksujen kivi- ja maakerrosten läpi ilmoittaakseen alla loukussa olevan ihmisen olemassaolosta.
Pieni naalin kiireellinen hätähuuto ja epätavallinen käytös herättivät lopulta lähistöllä partioineen partio- ja pelastusryhmän huomion. Seuraten taukoamatonta haukuntaa ja aukon suulla seisovan naalin sisukasta olemusta pelastusryhmä lähestyi nopeasti tapahtumapaikkaa, käytti erikoislaitteita betonin poraamiseen ja leikkaamiseen ja pelasti Ilmarin menestyksekkäästi ulos juuri ennen kuin hän menetti tajuntansa hapenpuutteen vuoksi. Kun taskulampun valo osui häneen, ensimmäinen asia, jonka Ilmari teki, ei ollut vilkuilu pelastusryhmän ympärille, vaan hän kättä ojentaen halasi uupumuksesta vapisevaa pientä naalia, kyynelsilmin ymmärtäen, että juuri tämä haavoittunut pieni olento oli antanut hänelle toisen mahdollisuuden elää.
Siitä päivästä lähtien naalin ei enää tarvinnut vaeltaa etsimässä ruokaa pakkasessa. Ilmari vei sen kodikkaaseen hirsimökkiinsä, hoiti huolella sen jalan haavat ja tarjosi sille parhaat ruoat rätisevän takan äärellä. Tarina rohkeasta vammaisesta naalista, joka pelasti ihmisen keskellä valkoista lumierämaata, on muodostunut suureksi inspiraation lähteeksi koko paikalliselle yhteisölle, mikä on todiste hyvyyden ihmeellisestä voimasta ja ihmisen ja luonnon välisestä pyhästä yhteydestä.
