Tämänvuotinen talvi kaukaisessa pohjoisen Lapissa saapui tavallista aikaisemmin mukanaan valkoiset lumimyrskyt, jotka hautasivat alleen tutut tiet pieniin, hiljaisiin kyliin jäätyneen järven rannalla. Seitsemänkymmentäyksivuotiaalle puusepälle, Juhanille, joka oli elänyt yksin vaimonsa kuolemasta lähtien, maailma oli kutistunut neljän lämpimän hirsiseinän sisään, vanhaan keinutuoliin ja takassa rätisevään puuhun. Juhanin terveys heikkeni päivä päivältä, ja hänen kipeytyvät jalkansa tekivät liikkumisesta talossa suuren koetuksen kylmällä säällä. Eniten häntä ei kuitenkaan vaivannut vanhuuden yksinäisyys, vaan kutsumaton pieni vieras, joka oli ilmestynyt muutamaa viikkoa aiemmin: vanha ja haavoittunut metsäjänis, jonka turkki oli lumenvalkoinen mutta jonka takajalka oli pahasti loukkaantunut, ja se oli vaeltanut hänen kuistilleen ulvovan lumimyrskyn yönä.
Aluksi Juhani ei kiinnittänyt eläimeen juurikaan huomiota. Tässä ankarassa maassa lintujen ja metsäeläinten menehtyminen nälkään ja kylmään oli arkipäivää. Outoa oli kuitenkin se, että vaikka Juhani laski kuistin nurkkaan vain hieman leivänmuruja ja pienen vesikulhon vanhuuden tuoman armeliaisuuden vuoksi, jänis ei lähtenyt mihinkään. Se makasi kärsivällisesti käpertyneenä hänen pois heittämälleen risaiselle matolle, ja sen syvät, surumieliset mustat silmät seurasivat jokaista liikettä hänen sumuisen ikkunansa takana. Juhani antoi sille nimeksi Sisu, suomalaisen erityisen käsitteen mukaan, joka tarkoittaa horjumatonta sitkeyttä, sisua ja kestävyyttä vaikeuksien voittamisessa ilman periksi antamista. Vaikka Sisun liikkuminen oli vaikeaa vanhan vamman vuoksi, sen katseessa oli aina piilevä varuillaan olo, aivan kuin sillä olisi ollut jokin ihmisen ymmärtamäton tehtävä kannettavanaan. Juhani ihmetteli, mitä tämä pieni luonto-olento oli mahtanut kokea ennen eksymistään hänen kuistilleen, ja mikä sai villieläimen tuntemaan niin suurta läheisyyttä ihmisen kanssa. Oliko se odottanut jotakin, vai oliko se tunnistanut yksinäisyyden ja avuttomuuden vanhuksen kumaraan kävelyyn kätkettynä?
Sinä iltana taivas muuttui samean harmaaksi, mikä oli merkki vuosikymmenen suurimman lumimyrskyn saapumisesta. Juhani tunsi rinnassaan kevyen puristuksen, ja äkillinen huimaus sai hänet horjahtamaan ja kaatumaan kylmälle lattialle yrittäessään kurotttaa vedenkeitintä liedellä. Keitin kaatui, kuuma vesi valui lattialle, ja hän jäi liikkumattomaksi tajunnan hämärtyessä äkillisen sydänkohtauksen vuoksi. Talon sähköt katkesivat myrskyn kaadettua voimalinjat, talo vajosi täydelliseen pimeyteen, ja miinusasteinen kylmyys luikerteli nopeasti ovenrakojen läpi. Tässä hiljaisessa ja toivottomassa tilassa Sisu ei pelästynyt eikä paennut metsäjäniksen tavanomaiseen selviytymisvaistoon vedoten. Sen sijaan jänis raahasi heti loukkaantunutta jalkaansa, päästi kiireellisiä rapisevia ääniä raapimalla terävillä kynsillään puulattiaa ja suunnisti suoraan Juhaniin päin, joka makasi hengittäen vinkuen.
Nähessään isäntänsä olevan hengenvaarassa Sisu tajusi, ettei aikaa ollut hukattavana. Huolimatta luita vihlovasta kylmyydestä ja puolimetrisestä paksusta lumikerroksesta, joka peitti kaiken ulkona, jänis keräsi kaikki voimansa ja ponnisti ulos oven raosta, jonka Juhani oli unohtanut sulkea kunnolla. Selviytymisvaisto jäi taka-alalle, ja sen tilalle astui uskomaton, luja voima. Sisu ei paennut syvälle metsään, vaan alkoi kulkea vaivalloisesti kohti polkua, joka sijaitsi noin kilometrin päässä talosta. Siellä sijaitsi nuoren rajaseutuvartijan Aino-nimisen naisen hirsitalo, joka oli myrskypäivystyksessä. Matkan aikana jokainen Sisun loikka oli raju kamppailu kipua ja uupumusta vastaan; vanhasta haavasta tihkui verta, joka jätti haaleita punaisia jälkiä valkoiselle lumelle. Saavuttuaan Aino-nimisen naisen kuistille Sisu ei empinyt iskeä päätään voimakkaasti lasioveen, tömpsyttää tassujaan jatkuvasti kivilaatalle ja päästää toistuvia, epätoivoisia vinkumisia, jotka herättivät lepoon valmistautuvan nuoren naisen huomion.
Aino säpsähti auki oven ja hämmästyi nähdessään villin metsäjäniksen seisovan uupuneena lumimyrskyn keskellä, haavojen peittämänä ja hengittävän raskaasti. Aluksi hän luuli eläintä eksyneeksi, mutta Sisun ansova, syvälle luotaava ja huolestunut katse sekä suunnan kääntäminen Juhanin talolle vievälle tielle herättivät metsänhoitotehtävissä toimivan henkilön terävän vaiston. Epäröimättä sekuntiakaan Aino puki ylleen paksun takin, otti mukaansa taskulampun ja pelastuslaukun ja viittoi Sisun näyttämään tietä. Keskellä synkkää yötä ja myrskytuulta, joka oli kaataa ihmisen, rohkea jänis kulki ja katsahti aina välillä taakseen peläten naisen jäävän jälkeen, ja johdatti heitä pitkäjänteisesti korkeiden lumikinosten läpi. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat murtaneet oven Juhanin pieneen taloon, missä iäkäs puuseppä makasi tajuttomana luita jäätävässä kylmyydessä hyvin heikolla hengityksellä.
Aino antoi heti ensiapua, käytti hätälämmityslaitteita ja kutsui myrskyn läpi lentävän helikopteripelastusryhmän viemään Juhanin Rovaniemen keskussairaalaan ajoissa ennen kuin olisi liian myöhäistä. Lääkärit kertoivat, että jos he olisivat viivästyneet viisitoista minuuttia kauemmin, Juhanin mahdollisuudet selviytyä olisivat olleet olemattomat. Muutamia päiviä myöhemmin, kun leuto auringonvalo palasi Lapin kimalteleville lumipeitteille, Juhani heräsi valkoisessa sairaalahuoneessa. Hänen vierellään olivat Ainon huolehtivainen hoiva ja erityinen vieras, joka lepäsi rauhallisesti kerällä aivan sairaalasängyn jalkopäässä. Katsoessaan Sisu-jänistä, jonka älykkäät mustat silmät katsoivat häneen tutulla ja hellyntäyteisellä katseella, vanhuksen silmäkulmat kostuivat onnen kyynelistä. Hän silitti kevyesti ryppyisellä kädellään tuota pehmeää turkkia ja tajusi, että pelastus ei joskus tule suurista asioista, vaan pienimmästä ja heikoimmalta näyttävästä luontokappaleesta, jonka sisällä kuitenkin sykkii luja ja uskollinen sydän. Siitä päivästä lähtien järven rannalla sijaitseva hirsitalo ei ollut enää koskaan kylmä tai yksinäinen, sillä he olivat löytäneet toisensa kaikkein kylmimmän talven keskellä tullakseen toistensa perheeksi loppuelämäkseen.
Hiljainen ystävällisyys ja lannistumaton sisu vaikeuksina voi versoa odottamattomimmistakin paikoista ja lämmittää ihmisen sisintä kaikkein ankarimpienkin talvien keskellä.
